Leena Muotio
FT, yliopettaja
Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu – Xamk
15.2.2022
Johdanto
Semiotiikka on laajasti poikkitieteellinen tieteen ala. Tässä artikkelissa keskitytään semiotiikkaan kuvailmaisun ja visuaalisten objektien tutkimuksen näkökulmasta, ja erityisesti semiotiikan käsitteisiin ja malleihin kuva-analyysin apuvälineenä. Semiotiikan avulla on mahdollista katsoa kuvan (tai tekstin) ilmeisten merkitysten taakse, pintaa syvemmälle. Semiotiikan tutkimusvälineistöä käytetään paljon graafisen muotoilun, pelisuunnittelun, muodin ja puvustuksen, ja myös tuotemuotoilun tutkimuksissa. Myös palveluiden suunnitteluun semiotiikan menetelmät tarjoavat syvällistä näkökulmaa.
Artikkelissa avataan semiotiikan tulkintavälineistöä ja käsitteistöä ja annetaan esimerkkejä semiotiikan välineiden avulla tehdyistä tulkinnoista. Semiotiikan laajemman yleisesittelyn antaa esimerkiksi Merja Bauters artikkelissaan Semioottinen analyysi, joka löytyy Laadullisen tutkimuksen verkkokäsikirjasta (linkki löytyy tämän artikkelin lopusta).
Ikoni, indeksi ja symboli
Filosofi, semiootikko C.S. Peirce on esittänyt, että merkit voivat representoida kohteitaan kolmella eri tavalla:
Ensinnäkin kuva voi olla ikoni, eli se muistuttaa kuvaamaansa kohdetta. Esimerkiksi rakennuksen pienoismalli on ikoni; se esittää rakennusta, koska sillä on oleellisia yhteisiä ominaisuuksia tosiasiallisen rakennuksen kanssa. Ikonisuus ei kuitenkaan edellytä, että viittauksen kohde on tosiasiallisesti olemassa. Taidehistorioitsija Tutta Palinin (1998, 132–133) mukaan ikonisuus on ennen kaikkea esityskonventioon kytkeytyvä lukutapa. Näin on mahdollista tehdä ”näköiskuva” henkilöstä, joka ei ole koskaan ollut olemassa (kuten muotokuva romaanihenkilöstä).
Monet tutkijat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet kuvan ikonisuuden: myös valokuva ja sen esittämä kohde poikkeavat toisistaan enemmän kuin niillä on yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi taidefilosofi Nelson Goodman pitää valokuvaa täysin konventionaalisena kuvaamisen tapana. Hänen mukaansa valokuvan realistisuudessa – muista kuvalajeista puhumattakaan – ei ole kyse mistään vakioisesta tai absoluuttisesta suhteesta kuvan ja sen esittämän kohteen kanssa, vaan siitä, että kuva esittää kohteen (yleensä) vakiintuneen representaatiokäytännön mukaisesti. Goodmanin taideteoriassa tärkeä kysymys onkin, milloin jokin objekti nähdään taiteena. (Ks. esim. Mueller s.a.)
Toiseksi kuva tai kuvan osa voi olla indeksi. Indeksisellä kuvalla on suora kytkös kohteeseen. Täten indeksinen merkki edellyttää aina viittauskohteen tosiasiallisen olemassaolon. Savu on tulen indeksi tai saparo on sian indeksi. Esimerkiksi filmille piirtyneen kuvan ja tosiasiallisen kohteen välillä on kausaalinen yhteys. Visuaalisen kulttuurin tutkijan Janne Seppäsen (2001, 93) mukaan esitetyn kaltaiseen indeksisyyteen vedotaan, kun väitetään valokuvaa todisteeksi. Tosiasiassa kausaalinen yhteys ei ole tae valokuvan totuudenmukaisuudesta, koska valokuva on esimerkiksi ainoastaan osa suuremmasta kokonaisuudesta tai valokuvaa voidaan manipuloida.
Kolmanneksi merkki voi olla sopimuksenvarainen eli symboli. Sanan ”lamppu” käyttäminen edellyttää, että henkilö tietää, minkä konkreettisen kohteen symbolina se toimii. Esimerkiksi kun sanotaan ”lamppu syttyy”, voi kyseessä olla myös metafora jonkin asian tajuamiselle. Sanat yleisesti ottaenkin toimivat symbolisella tasolla. Esimerkiksi sana ”lapanen” tarkoittaa tietynlaista käsinettä (kudottu, yleensä villaa, peukalo omassa ”kotelossaan”, muut sormet omassaan jne.) Sana ”lapanen” on kuitenkin pienennys- tai hellyttelymuoto sanasta lapa (selän osa, lapaluu). Lapasen ja lavan väillä vallitsee myös ulkonäköyhteys. Käsineen nimi perustuu siis symbolimerkitykselle.
Kuvasymboleita ovat myös esimerkiksi liikennemerkit, kuten ”kielletty ajosuunta” -merkki. Merkitystä ei voi suoraan tulkita punakeltaisesta pyöreästä kuvasta, vaan merkitys on sovittu. Käsitteellä ”symboli” ei ole yhtä selkeätä merkitystä, vaan sitä käytetään eri tieteenaloilla vaihtelevasti (matematiikka, kielentutkimus, taiteentutkimus). Yhdistävä näkemys on, että symboli edustaa aina jotakin muuta kuin itseään. Huomattavaa on, että käsitettä symboli on käytetty jo ennen kuin Peirce esitti kuuluisan kolmijakonsa. Myös taiteentutkimuksen sisällä käsitteen käytössä on eroja.
Syntagma ja paradigma
Nämä käsitteet kuvaavat merkkien välisiä suhteita. Syntagma muodostuu kokonaisuuteen valittujen merkkien joukosta, niiden yhdistelmästä. Otetaan esimerkiksi Elin Danielson-Gambogin maalaus Päättynyt aamiainen (tai Teepöydän ääressä, vuodelta 1890), jossa on kuvattu rennossa asennossa istuva ja tupakoiva nainen, teekannu ja kuppi, laseja, lautaset ja munankuoret. Kuvassa esiintyvät merkit yhdessä tuottavat kuvan merkityksen. Mikäli jokin merkeistä poistetaan, esimerkiksi lautaset ja munankuoret, kuvan merkitys muuttuu, sillä enää kyseessä ei ole aamiainen. Kirjoitetussa ja puhutussa kielessä virke muodostaa syntagman. Virkkeen sanojen poistaminen tai lausejärjestyksen muuttaminen saattaa muuttaa koko virkkeen merkityksen. (Ks. maalaus täältä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Elin_Danielson-Gambogi_-_After_Breakfast.jpg)
Paradigma on yksikköjoukko, jolla on jokin yhteinen ominaisuus. Samalla paradigman yksiköiden tulee erottua toisistaan. Edellä esitettyyn asetelmaan olisi voitu valita astioiden paradigmasta tuhkakuppi ja viinipullo, ruoka-aineiden paradigmasta omenankuoret. Tällöin tunnelma olisi ollut hyvinkin toisenlainen, illanistujaisiin viittaava. Nuoren naisen tuona aikakautena hyvinkin boheemista ja kapinallisesta asenteesta ehkä tehokkaammin kertoo kuitenkin juuri aamiaisen päätteeksi rauhassa poltettu tupakka, sotkuinen pöytä ja kiireetön tunnelma.
Kirjoitetussa ja puhutussa kielessä sanasto muodostaa paradigman; virkkeessä sanan vaihtaminen toiseen vaikuttaa virkkeen merkitykseen:
Pari suhdetta pitää hoitaa.
Parisuhdetta pitää hoitaa.
Syntagman ja paradigman esiintymisestä valokuvassa voidaan ottaa vielä esimerkiksi kuva katuelämästä. Syntagma muodostuu tuolla hetkellä kadulla kulkevista ihmisistä ja katunäkymästä. Voimme kuvitella, että kadulla kulkevalla naisella on hameiden paradigmasta päällään punainen kotelohame ja laukkujen paradigmasta mukanaan valkoinen käsilaukku. Valokuvassa kuvaaja valitsee sen, mitä kuvaa (tapahtumien esittämistä voi siis manipuloida). Paradigmaattisilla valinnoilla voidaan ylläpitää ja vahvistaa tiettyjä merkityksiä toisten merkitysten kustannuksella. Esimerkiksi valitsemalla kuviin vain nuoria ihmisiä voidaan vahvistaa käsitystä nuoruuden ensisijaisuudesta kulttuurissa.
Denotaatio ja konnotaatio
Kuvan merkityksen voi nähdä muodostuvan kahdesta tasosta: Ilmeisistä merkityksistä, joihin viitataan käsitteellä denotaatio ja vihjemerkityksistä, jotka ovat konnotaatioita.
Taloa esittävässä kuvassa talo on kuvan denotaatio. Kuvattuihin kohteisiin liittyy myös toissijaisia merkityksiä eli vihjemerkityksiä. Nämä merkitykset kietoutuvat yhteen ilmeisen merkityksen kanssa. Talo voi piirtyä mieleemme mummonmökkinä tai eduskuntatalona, jolloin konnotaatio muodostuu katsojan kohteeseen liittämien subjektiivisten tuntemusten sekä kulttuurillisten arvojen pohjalta.
Kuva punaisesta ruususta esittää tietyn lajista ja väristä kukkaa. Kuvan denotaatio on punainen, vihreävartinen ruusu. Kuvan konnotaatioita ovat intohimoinen rakkaus, sillä punainen ruusu on ajan kuluessa alkanut symboloida tällaista tunnetilaa.
Kirjoitetussa ja puhutussa kielessä konnotaatioita voidaan muuttaa esimerkiksi lauseen sanajärjestystä vaihtamalla (lauseen syntagmaa muuttamalla). Mainoskuvissa pyritään liittämään tuotteeseen konnotaatioita esittämällä sopivassa yhteydessä tietynlaisia ihmisiä, tapahtumia tai vaikkapa ylellisyysesineitä (Ks. myös esim. Seppänen 2008, 182–185).
Paradigman muutoksella voidaan tuottaa erilaisia konnotaatioita kuviin. Esimerkiksi kuvakulmien paradigmaa käsittelemällä kuvantekijä voi muuttaa kuvan konnotaatioita: Alakulmasta kuvattuna henkilöön voidaan liittää arvokkuuden, voimakkuuden tai ylpeyden konnotaatiot. Yläkulma taas voi tuottaa konnotaatiot henkilön alemmuudesta, masentuneisuudesta tai yksinäisyydestä.
Symboli vai allegoria
Käsitteet symboli ja allegoria erotettiin toisistaan vasta 1700-luvulla, jolloin allegorialla alettiin tarkoittaa sellaista kuvaa, jonka ilmeisen merkityksen taakse kätkeytyy toinen merkitys.
Allegoriat ovat usein personifikaatioita, joilla tarkoitetaan ajatusten ja käsitteiden (kuten vapaus, oikeus, rakkaus) esittämistä ihmisen hahmossa. Tällöin henkilöhahmon asulla tai muilla attribuuteilla osoitetaan tarkasti, mistä allegoriasta on kysymys. Hyvä esimerkki tästä on Vapauden patsas New Yorkissa.
Symboli voi sen sijaan olla monimerkityksellinen. Se on voinut syntyä tietoisen sopimuksen kautta tai se on muotoutunut kulttuurissa historian kuluessa. Kristitylle krusifiksi symbolisoi kristillisyyttä ja suomalaisessa kulttuurissa nuori koivu symbolisoi nuorta naista.
Vaikka symbolin merkitys ei ole yhtä vakiintunut kuin allegorian, kuvan tulkitsijalta edellytetään kuvallisten symbolien merkitysten tuntemista. Symbolit voivat symboloida eri asioita eri kulttuureissa ja eri aikakausina; esimerkiksi käärmettä on käytetty eri kulttuureissa niin lääkintätaidon, pahuuden kuin viisauden symbolina. Symbolien käyttö on siis aina yhteydessä tiettyyn kulttuuriin, yhteisöön ja yhteiskuntaan. Laaja ja monipuolinen värisymboliikka eri kulttuureissa on tästä niin ikään hyvä osoitus.
Visuaalinen metafora
Metaforassa on aina kaksi osaa: ensisijainen ja toissijainen subjekti. Metaforan Ihminen on ihmiselle susi, ensisijainen subjekti on ihminen, toissijainen subjekti on susi. Toissijaisen subjektin ominaisuudet heijastuvat ensisijaiseen ja määrittelevät sitä (petomaisuus, raakuus, aggressiivisuus).
Metaforan kaksiosaisuus toimii myös kuvien tasolla: Ihmissusi on visuaalisesti hyvin konkreettinen metafora, jota esimerkiksi elokuvateollisuus hyödyntää paljon. Visuaalisessa metaforassa on suurempi mahdollisuus sille, että ihminen esitetään sutena. Näin tapahtuu esimerkiksi sarjakuvassa, jossa ihminen on kuvattu sutena siten, että ihmisellä on suden pää. Näin visuaalisen metaforan syntyminen kietoutuu kielelliseen metaforaan.
Metonymia ja synekdokee
Esimerkiksi valokuva esittää aina vain osan suuremmasta kokonaisuudesta. Tällöin sitä voidaan pitää metonyymisenä merkkinä. Parhaimmillaan todellisuudesta leikattu ”osa” voi kutsua sopivan puuttuvan osan esiin katsojan mielessä, kuten Viking Linen mainoksissa käytetty NG LI, joka on tekstin osa laivojen kylkimaalauksesta (Seppänen 2008, 191).
Kuvan metonymia (myös valokuvan) perustuu jatkuvuuteen. Metonymiasta voidaan puhua myös silloin, kun kuvan esittäminen korvataan toisella, siihen läheisesti liittyvällä kuvalla, esimerkiksi veden esittäminen korvataan kolmen aaltoviivan kuvalla. Metonymia toimii kielen tasolla esimerkiksi silloin, kun sanotaan, että Suomeen laskeutui joulurauha. Tällöin tarkoitetaan, että kaikki suomalaiset viettävät rauhallista joulua.
Synekdokee on kyseessä silloin, kun yksittäisellä asialla viitataan yleiseen (ihminen on erehtyväinen) tai kun kokonaisuutta tarkoittavalla asialla viitataan sen osaa (join maljan). Synekdokeesta on kyse myös silloin, kun yleiskäsitteellä viitataan erityiskäsitteeseen (lähdetään pohjoiseen, kun mennään Lappiin) tai toisin päin (Kroisos tarkoittaa yleisesti rikasta ihmistä), tai ainetta tarkoittavalla sanalla viitataan siitä tehtyyn esineeseen, kuten puhuttaessa parketista, kun puhutaan tanssilattiasta. Kuvassa myös esimerkiksi yksittäinen kala tai koira voi edustaa koko lajia tai ryhmää, jolloin kyseessä on synekdokee (Palin 1998, 130).
Myytit, kulttuuriset koodit ja ideologiat
Semioottisten merkkien tulkinta laajimmillaan paljastaa myyttitasoja sekä kulttuurisia koodeja ja ideologioita.
Myyttien voidaan nähdä olevan yhdistelmä paradigmoja ja syntagmoja, jotka muodostavat toistuvasti kerrotun tarinan, jossa on monimutkaisia kulttuurisia assosiaatioita, kuten luomiskertomukset, antiikin mytologia, myytti villistä lännestä tai myytit historiallisten henkilöiden elämästä (esim. Kleopatra).
Kulttuurilliset koodit ovat yhdistelmä semioottisia järjestelmiä, eräänlaisia superjärjestelmiä, jotka toimivat yleisinä merkityskarttoina, uskomusjärjestelminä itsestä ja muista, jotka sisältävät näkemyksiä ja asenteita siitä, millainen maailma on tai millainen sen pitäisi olla. Koodijärjestelmissä semiotiikka yhdistyy sosiaaliseen rakenteeseen ja arvoihin. Kulttuurilliset koodit ohjaavat ja muokkaavat kulttuuriin kuuluvien ihmisten käytöstä. Kulttuurillisen koodin tunteminen auttaa ymmärtämään, mitä jotkut asiat tarkoittavat, kuten esimerkiksi suomalaisten kokoontuminen juhannuskokon ympärille tai joululahjojen antaminen.
Ideologiat ovat koodeja, jotka vahvistavat yhteiskunnallisia rakenteita tai ovat yhteensopivia niiden kanssa. Ideologiat ovat yhteisessä tajunnassa olevia, yleisellä tasolla hyvin ymmärrettyjä järjestelmiä, joita myös paljolti pidetään itsestäänselvyyksinä niiden laajuuden ja ymmärrettävyyden vuoksi. Ne ovat ikään kuin kulttuurillista alitajuntaa. Esimerkiksi suomalaiset ihmiset ymmärtävät hyvinvointivaltion käsitteen sisältämän ideologian yleisellä tasolla. Tietysti voidaan kysyä, ovatko hyvinvointivaltio ja hyvinvointiyhteiskunta myyttejä, eli toisinnettavaa kansallista tarinaa, joka määrittelee kansakunnan olemistapaa ja näin luo pohjaa poliittisille päätöksille ja vallankäytölle. Myös suomalainen sisu on tällainen yhteisesti ymmärretty kansallisluonteeseen liittyvä asia, ja myös arkielämän tilanteissa koettu itsestäänselvyys.
Lähteet:
Mueller, A. S.a. Goodman, Nelson Henry. Encyclopedia.com. Saatavissa: https://www.encyclopedia.com/science/dictionaries-thesauruses-pictures-and-press-releases/goodman-nelson-henry [viitattu 11.2.2022].
Palin, T. 1998. Merkistä mieleen. Teoksessa Katseen rajat: taidehistorian metodologiaa. Toim. Elovirta A. & Lukkarinen V. Lahti: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. 115–150.
Seppänen, J. 2008. Katseen voima. Kohti visuaalista lukutaitoa. Tampere: Vastapaino.
Seppänen, J. 2001. Valokuvaa ei ole. Kuka varasti maisemavalokuvan? Helsinki: Musta taide. Suomen valokuvataiteen museo. 78–91.
Hyviä suomenkielisiä lähteitä semiotiikasta:
Bauters, M. S.a. Semioottinen analyysi. Laadullisen tutkimuksen verkkokäsikirja. Tietoarkisto. Saatavissa: https://www.fsd.tuni.fi/fi/palvelut/menetelmaopetus/kvali/teoreettis-metodologiset-viitekehykset/semioottinen-analyysi/
Kuusamo, A. 1990. Kuvien edessä.Esseitä kuvien semiotiikasta. Helsinki: Gaudeamus.
Kuusamo, A. 1996. Tyylistä tapaan. Semiotiikka, tyyli, ikonografia. Helsinki: Gaudeamus.
Veivo H. ja Huttunen T. 1999. Merkeistä mieleen ja kulttuuriin. Helsinki: Edita.
Vuorinen, J. 1997. Taideteos merkkinä. Johdatus semioottiseen taidekäsitykseen. Helsinki: SKS.
Katso myös:
Suomen semiotiikan seura: https://suomensemiotiikanseura.wordpress.com/
Synteesi. Taiteidenvälisen tutkimuksen aikakauslehti.