KUVANLUKUTAITO JA KUVAN LUKEMISEN TUTKIMUSPERINTEET
Leena Muotio
FT, yliopettaja
Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu – XAMK
4.2.2022
Mitä kuvalukutaito on ja mihin se perustuu?
Artikkelin tarkoituksena on antaa välineitä kuvan analyysiin ja tulkitsemiseen, ja lisätä ymmärrystä kuvan havainnoinnin perusperiaatteista ja kulttuurisidonnaisuudesta.
Lukutaitoa on yleisesti ottaen neljänlaista:
- Kuvanlukutaito on jo varhaislapsuudessa kehittyvä primaarinen visuaalinen lukutaito. Lapsi havainnoi jo pian syntymän jälkeen ympäristöään. Hymy on ensimmäinen ei-kielellinen viesti, jota lapsi oppii tulkitsemaan. Tästä alkaa kehittyä kuvien tulkinnan taito, sillä lapsi tulkitsee hoitajan hymyn myös hänelle näytetyistä kuvista. Janne Seppänen viittaa lukemisentutkija Sinatraan sanoessaan, että kielellinen kehitys sulautuukin nopeasti kuvanlukutaitoon (Seppänen 2001, 142 – 145, Sinatra 1986 mukaan).
2. Kielellinen kehitys, joka pohjautuu visuaaliseen lukemiseen.
3. Kirjallinen lukutaito, eli kyky tuottaa ja lukea kirjoitettua kieltä.
Nämä kolme lukutaitoa vaikuttavat voimakkaasti toisiinsa. Esimerkiksi kirjallisen lukutaidon kehittyessä, kyky lukea kuvia kehittyy myös.
4. Visuaalinen lukutaito tarkoittaa kommunikaatiota representaation avulla. Esimerkiksi valokuvan välityksellä viestitään symbolisia merkityksiä (ks. esim. Andres Serranon Piss Christ, vuodelta 1987: https://magazine.artland.com/immersion-piss-christ-stories-of-iconic-artworks/). Visuaalinen lukutaito kehittyy kuvanlukutaidon päälle kielellisen ja kirjallisen lukutaidon kautta ja niiden avulla. Visuaalisen lukutaidon hallintaan kuuluu sekä kuvien tulkitseminen että kyky tuottaa niitä.
Visuaalinen lukutaito edellyttää kulttuuriin muodostuneiden esittämisen perinteiden tuntemusta (Seppänen 2008, 19). Hyvinä esimerkkeinä tästä toimivat vaikkapa värien symboliikka ja merkitykset länsimaisessa kulttuurissa tai katseen suunta länsimaisessa kuvaamistavassa (esitysperinteet). Kuten Serrano-esimerkki osoittaa, myös kulttuurin tuntemuksella on tärkeä rooli visuaalisessa lukutaidossa. Toiseksi esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa tapa kuvata naista 1800-luvun länsimaisissa kulttuureissa (tiettyjen roolien ja arvojen, niiden heijastelun, tuottamisen ja uusintamisen kuvaaminen). Kuvaesimerkkinä toimikoon Elin Danielson-Gambogin maalaus Päättynyt aamiainen (tai Teepöydän ääressä) vuodelta 1890: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Danielson-Gambogi,_P%C3%A4%C3%A4ttynyt_aamiainen.jpg
Edellä esitettyyn liittyy paradoksi: Visuaalista lukutaitoa voi oppia vain rajallisesti katsomalla kuvaa. Tarvitaan tarkkanäköistä kulttuurianalyysia, jotta visuaalisen järjestyksen merkitykset ja esimerkiksi niihin liittyvät valtasuhteet paljastuisivat. Vasta tätä kautta voidaan kyseenalaistaa itsestään selvyyksiä ja pohtia visuaalisen järjestyksen vaikutuksia.
Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen professori (vuosina 1985–1999) Lauri Olavi Routila (1934–2020) on esittänyt näkemyksen taideteoksen tulkinnan katsoja- ja kulttuurisidonnaisuudesta: Liian vaikea tai liian originelli kuva, jossa on katsojalle vain vähän tuttuja elementtejä, muuttuu pian epäkiinnostavaksi. Kuva, jonka sanoma on liian ilmeinen, eli banaali kuva, muuttuu niin ikään epäkiinnostavaksi. Originellius ja banaalius ovat suhteellisia käsitteitä, katsojasta ja sosiohistoriallisista seikoista riippuvaisia. Banaalin ja originellin välimaastoon sijoittuu esteettisen viihtyvyyden kenttä, jonne sijoittuvat kuvat, jotka aukeavat osittain, mutta eivät kokonaan. Toisin sanoen, kyseessä on kuva, joka jaksaa kiinnostaa vilkaisua pidempään, muttei väsytä katsojaa. Routila sanookin: ”Nerokkaassa taideteoksessa on pysyvää originelliutta, odottamattomuutta ja epäjärjestystä, jota ei ehkä koskaan pystytä täysin avaamaan.” (Routila 1986, 60–61.) Tällaisen kuvan ollessa kyseessä halu katsoa kuvaa yhä uudelleen säilyy ja uudet tulkinnat siitä mahdollistuvat.
Edellä esitetty osoittaa omalta osaltaan, että kuvanlukutaitoa voi opetella. Kuvanlukutaidon harjaantumiseen vaikuttavat katsojan tausta, tietotaso ja aiemmat kuvanlukukokemukset. Myös tekijän ja katsojan yksilöllisten ja kulttuurillisten, sosiohistoriallisten elämäntodellisuuksien vastaavuus vaikuttaa tulkintaan. Esimerkiksi nykysuomalainen ei ymmärrä japanilaisten puupiirrosten symboliikkaa, ellei hän ole tutustunut siihen.
Katsaus tutkimusperinteisiin
Eri tieteen- ja oppialoilla on lukuisia erilaisia tapoja tulkita kuvaa. Tässä keskitytään taidekuvan tulkintaan, mutta esiteltyjä tutkimusperinteitä voi hyvin soveltaa myös esimerkiksi mainoskuvan tulkintaan.
Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että aiemmin keskeistä oli taidekuvan esteettinen arvottaminen ja tyylihistoriallinen luokittelu. Nykyisin painotus on teosten kulttuurillisessa merkityksessä ja niiden muodostumisen analyysissa.
Kuvan tulkitsemiseen liittyy ajatus siitä, että kuvat ja visuaalinen ympäristö eivät muodosta omalakista suljettua maailmaansa, vaan kuvat ovat merkittävä osa kulttuuristen merkitysten tuottamista. Kuvat ovat aina myös suhteessa edeltävään visuaaliseen perinteeseen, jota ne uusintavat, muuttavat, kommentoivat ja varioivat. Myös tutkijan oman aseman reflektointi suhteessa tutkimuskohteeseen on merkittävässä asemassa.
Länsimaisen taiteentutkimuksen ja kuvien tulkinnan traditio on pitkä: Taiteenfilosofisen tutkimuksen juuret ulottuvat (ainakin) Platoniin (427–347 eKr.), jolloin taide ja kuva nähtiin todellisuuden jäljittelynä (mimesis). Tämä näkemys oli vallalla 1800-luvulle, jolloin kehittyi kaksi uutta ja vahvaa tutkimussuuntaa: formalismi ja ikonografia.
Formalismin mukaan taideteoksen arvon määräävät vain sen muoto-ominaisuudet ja tulkinta perustuu vain muotoseikkojen tarkasteluun. 1800-luvulla Alois Riegel esitti näkemyksiä taideteoksen rakennepiirteistä ja taiteesta tyylikauden määräävänä voimana (Alois Riegel s.a.). Heinrich Wölfflin innoittui luonnontieteen kehitysopista, joka johti siihen, että taideteosten sisältöön ei puututtu niiden analyysissa. Ainoastaan tyylillisten muodollisten piirteiden vertailu oli merkittävää taiteen ja sen kehittymisen tulkinnassa. (Witcombe s.a.) Formalistisen tulkintatavan suosioon 1900-luvun alkupuolella vaikutti myös taiteen voimakas abstrahoituminen (ks. mm. Clive Bell, Roger Fry, Clement Greenberg, E.F. Kaelin).
Ikonografia ja ikonologia syntyivät niin ikään 1800-luvulla. Kysymyksenasetteluissa pyrittiin tunnistamaan ja kartoittamaan erilaisia kuva-aiheita, kuvien ideoita ja merkityksiä; ikonografia onkin erilaisten kuva-aiheiden vertailevaa tutkimusta, ja se on kuvantutkijan perustyöväline. Sen avulla selitetään aiheen sopimuksenvaraisia merkityksiä traditioiden pohjalta (ks. esim. Aby Warburg). Erwing Panofsky (1892-1968) kehitti ikonografian pohjalta kolmivaiheisen ikonologisen tulkintametodinsa, joka tutkii taidekuvien sisältämää maailmankatsomusta. Sen vaiheet ovat: esi-ikonografinen, ikonografinen ja ikonologinen taso. (ks. Panofsky 1972/1939.) Näitä tasoja tarkastellaan tarkemmin kuva-analyysista kertovassa artikkelissa muotoilu.fi -sivustolla.
Pragmatistinen taiteentutkimus (ks. Richard Shusterman) pohjautuu filosofi ja psykologi John Deweyn (1859–1952) näkemyksiin taiteesta kokemuksena. Erityistä huomiota kiinnitetään katsojan saavuttamiin yksilöllisiin kokemuksiin. Tulkintatilanne otetaan niin ikään huomioon. Ennen kaikkea pyritään lisäämään katsojan mahdollisuuksia saavuttaa ”hyviä kokemuksia” taiteesta. Kokemuksen piiriin pyritään tuomaan kaikki populaarikulttuurin kuvat, esineet ja tapahtumat. (ks. esim. D´Angelo 2012.)
Taiteen sosiologisen tutkimuksen keskiössä on taiteen ja yhteiskunnan välinen suhdejärjestelmä. Tarkasteltavina voivat olla taiteen tuotantoon, välitykseen, vastaanottoon sekä näiden alueiden vuorovaikutukseen liittyvät kysymykset, jolloin itse taideteokset rajataan tutkimuksen ulkopuolelle. Toisaalta voidaan tarkastella taideteoksia, joiden ajatellaan olevan yhteiskunnallisia ilmiöitä ja yhteiskunnallista todellisuutta ilmentäviä; tällöin pyritään taiteen traditioiden kriittiseen välitykseen ja niiden ideologisten sidonnaisuuksien erittelyyn (esim. sosialistisen taiteen tuotteet).
Keskeisiä taiteen sosiologiseen ajatteluun vaikuttaneita ajattelijoita ovat muun muassa Frankfurtin koulun piirissä vaikuttaneet Max Horkheimer (1895–1973), Theodor A. Adorno (1903–1969), sekä taiteen ja kirjallisuuden sosiaalihistoriaa kirjoittanut unkarilainen Arnold Hauser (1892–1978) sekä ranskalainen Pierre Bourdieu (1930–2002).
Nykyiselle taiteen sosiologiselle tutkimukselle ominaista on jyrkkien rajojen häviäminen eri tutkimustraditioiden väliltä: Sosiologinen lähestymistapa voi yhdistyä jälkistrukturalistiseen, semioottiseen, feministiseen ynnä muuhun ajatteluun. Mielenkiinto on paljolti kohdistunut taiteen vastaanottajiin ja heidän tulkintoihinsa.
Semioottinen kuva-analyysi sisältää laajan kuva-analyysivälineistön.Semioottista analyysia käsitellään laajemmin omassa artikkelissaan muotoilu.fi -sivustolla.
Historiallinen kuva-analyysi korostaa taideteoksen ajallista kontekstia, ja tulkitsee taideteoksen merkityksiä ja sisältöjä teoksen syntyajan kontekstista käsin.
Biografinen kuvan tulkinta keskittyy taitelijan elämään ja tarkasteltavana olevan teoksen heijasteluun hänen muuhun tuotantoonsa.
Representaation tulkinta keskittyy teoksen ja katsojan väliseen suhteeseen, eli siihen, millaisia ajatuksia, tunteita ja mielikuvia teos herättää katsojassa.
Tietoa monitieteisistä lähestymistavoista löytyy seuraavien filosofien ja tutkijoiden tuotannoista:
Strukturalismi – Ferdinand de Saussure
Jälkistrukturalismi – Roland Barthes, Michel Foulcault, Jaques Derrida, Jaques Lacan, Julia Kristeva
Semiotiikka – Ferdinand de Saussure, C.S. Peirce, Roland Barthes
Intertekstuaalisuus – Julia Kristeva
Psykoanalyyttinen tutkimus – Sigmund Freud, Ernst Kris, Jacques Lacan
Feministinen tutkimus – Linda Nochlin, Laura Mulvey, Judith Butler
Kulttuurin tutkimus – Raymond Williams, Stuart Hall
Lähteitä aiheesta:
Alois Riegel. S.a. Saatavissa: https://fi.googl-info.com/1162311/1/alois-riegl.html [viitattu 3.2.2022].
D´Angelo P. 2012. Pragmatist Aesthetics by Richard Shusterman. A Bridge Between the Analytics and Continentals. Open Edition Journal. European Journal of Pragmatism and American Philosophy. Saatavissa: https://journals.openedition.org/ejpap/789 [viitattu 3.2.2022].
Oittinen, R. & Tuominen T. (toim.) 2004. Olennaisen äärellä. Johdatus audiovisuaaliseen kääntämiseen. Tampere: Tampere University Press. Saatavissa: https://books.google.fi/books?id=ymqJVMoVyIkC&printsec=frontcover&hl=fi&source=gbs_ge_summary_r&cad=0#v=onepage&q&f=false
Panofsky E. 1972/1939. Studies in Iconology. Humanistic Themes In the Art of the Renaissance. Oxford: Westview Press / Oxford University Press. Saatavissa: http://tems.umn.edu/pdf/Panofsky_iconology2.pdf [viitattu 3.2.2022].
Routila, L. O. 1986. Miten teen tiedettä taiteesta. Turku: Clarion.
Seppänen, J. 2008. Katseen voima. Kohti visuaalista lukutaitoa. Tampere: Vastapaino.
Shusterman, R. 2004. Taide, elämä ja estetiikka – pragmatistisen filosofian näkökulma estetiikkaan. Helsinki: Gaudeamus.
Witcombe, C. 2013. Renaissance and Baroque Style (Heinrich Wölfflin). ART HISTORY & IMAGE STUDIES. Art & Theory in Baroque Europe. Saatavissa: http://arthistoryresources.net/baroque-art-theory-2013/wolfflin-renaissance-baroque.html [viitattu 3.2.2022].