Hyvönen, Korvenmaa, Naukkarinen, Raevaara, Saarela, Sotamaa & Valtonen (toimituskunta)
Pro arte utili – monialainen yhteistyö menestyksen perustana, 2021, Designmuseo, 360 s.
Pro arte utili – hyödyllisen taiteen puolesta – oli Taideteollisen korkeakoulun slogan. Opiskelin siellä teollista muotoilua 1985-1990. Silloin koulun liikemerkki oli kypäräpäisen Pallas Athenen siro profiili.
Näin jälkikäteen ajatellen, taistolaisuuden ajasta toipuvan koulun opetus ei aina ollut kovin laadukasta. Toisaalta, minä olin keskinkertainen opiskelija, lopputyöstäkin sain arvosanan 3.
Kirjassa johtajat kertovat korkeakoulun vaiheita 1970-luvulta tähän päivään: miten siitä tuli – heidän johdollaan – loistava jalokivi osaksi mainiota Aalto-yliopistoa, taiteiden ja suunnittelun korkeakouluksi (ARTS). Näinhän historiaa kirjoitetaan.
Kirjoittajien mielestä Aalto-yliopisto on huikea menestystarina. On kai se.
Kirjassa ei tosin kerrota, miten ensin Innovaatioyliopistoksi, myöhemmin Huippuyliopistoksi nimetytty kolmen korkeakoulun yhdistelmä sai lopulta patriarkaalista sankarineromyyttiä korostavan Aalto-nimen. Onko joku salaisuus, kun nimen keksimiseen ei viitata? Ja paljonko domainista maksettiin? Nimeämisessä on noudatettu nettikauppa Amazonin periaatetta: alkaa a:lla ja on helppo muistaa (kuten Aatepaja).
Käyttötaiteen puolesta vai hyödyllisen taiteen puolesta?
Taikin englanninkielinen nimi University of Industrial Arts (UIAH) muutettiin nopeasti nimeksi University of Arts and Design Helsinki, kun rehtori Sotamaalle selvisi Amerikan matkan aikana, että industrial arts tarkoittaa sielläpäin puun tai metallin käsittelyyn liittyvää koulutusta, koneiden korjausta ja autojen huoltoa.
Yrjö Sotamaa kertoo opiskelustaan Taideteollisessa oppilaitoksessa 1960-luvulla ja urastaan korkeakoulussa aina eläkkeelle jäämiseensä asti. Kansainvälistyminen ja tohtorikoulutuksen aloittaminen olivat merkittävimpiä saavutuksia, huipentuen lukukauden 2005 avajaispuheessa esitettyyn ehdotukseen teknillisen, kaupallisen ja taideteollisen korkeakoulujen yhdistymisestä.
Satuin kuuntelemaan radiota, kun Kauppakorkeakoulun rehtori kommentoi Sotamaan ehdotusta: ”no jos ne välttämättä haluavat liittyä Kauppakorkeaan, niin mikäpä siinä, heh heh”.
Nyt jo itsestään selvältä kuulostava Aalto-yliopisto syntyikin sitten nopeasti. Epäilen, että syynä oli kolmiomallin yksinkertaisuus: kaikkihan tiesivät innovaatioon tarvittavan muotoilua, tekniikkaa ja bisnestä. ”Teollinen muotoilu on toimintaa, jossa tutkimusta, taidetta ja teknologiaa liiketoimintaympäristössä yhdistämällä on tarkoitus tuottaa parempaa ihmisen rakentamaa ympäristöä” (Kettunen 2000, 10).
Sotamaan artikkelin rinnalla voi lukea sekavaa mutta jännittävää Antti Hassin postuumia omajulkaisua Hassin paperi, jossa Sotamaa esiintyy yhtenä ei-taistolaisena toimijana.
Pilkotaan vai yhdistetään?
Pekka Saarela kirjoittaa muotoilun näkyvyyden vahvistamisesta valtakunnan politiikassa, joka kulminoitui Muotoilu 2005! -ohjelmassa. Välillähän Taideteollista korkeakoulua oltiin viemässä yhteen Sibelius-Akatemian ja Taideakatemian kanssa. Toinen vaihtoehto olisi ollut muotoilun sijoittaminen Teknillisen korkeakoulun yhteyteen. Molemmat vaihtoehdot olisivat tarkoittaneet Taikin pilkkomista, ”saavutukset muotoilun ja taiteen alueella olisivat jääneet näkemättä” (s. 134).
Pekka Korvanmaa vuorostaan selvittää, miten käsityövaltaisesta oppilaitoksesta on tullut korkeakoulu, jossa tutkimus on ytimessä. Ensin noustiin korkeakouluksi 1973. Kansainvälisen konferenssitoiminta aloitettiin 1980-luvun lopulla. Ensimmäiset tohtorit valmistuivat 1991.
Opiskelijoilla ei ollut asiaa konferensseihin. Tuotesemantiikan konferenssiin (1989) meitä opiskelijoita värvättiin auttamaan pajoilla. Charles Burnette ei tätä niellyt, vaan hänen ehdotuksestaan opiskelijat nostettiin työryhmien jäseniksi. Meidän ryhmä rakensi puhaltamalla laukaistavan kameran.
Kirja sivuuttaa Riitta Nelimarkan väitösfarssin, josta hän kirjoitti kirjankin (2003). Väitöskirjahan hyväksyttiin, hylättiin ja lopulta taas hyväksyttiin.
Korkeakoulu – yhdessä kansainvälisen muotoilun tutkimuskeskustelun rinnalla – on joutunut pohtimaan sitä, mitä ns. ”taiteellinen tutkimus” tai ”practice-led research” tarkoitta. Kansainväliset arviointiryhmät ovat antaneet positiivista palautetta muotoilun tutkimustoiminnan kehityksestä.
Muotoilututkimuksen näkemystä siirtyi eteläiselle pallonpuoliskolle, kun Helsingin säähän ja Aalto-yliopiston kiemuroihin kyllästynyt Ilpo Koskinen muutti Australiaan. Tanskalaisen Kroghin ja Koskisen (2020) mukaanhan muotoilua ja muotoilututkimus muistuttaa driftaamista: koko ajan mennään enemmän tai vähemmän sivuttain.
Toinen Aalto-yliopiston alkuaikojen professori letkautti kerran, että heillä on parhaillaan menossa 4–5 rinnakkaista organisaatiouudistusta.
Teollinen muotoilu ja koneensuunnittelu pohjustaa Aaltoa
Martti Raevaara kertaa Taikin matkaa Aalto-yliopiston osaksi. Ensimmäisiä yhteistyön aihioita kasattiin 1990-luvun alussa, kun Raimo Nikkanen pyysi Kalevi Ekmanin Teknillisen korkeakoulun koneensuunnittelun osastolta opettamaan muotoilijoille mekaanista teknologiaa. Pian muotoilun opiskelijat pääsivät mukaan koneensuunnittelun projekteihin teollisuusyritysten kanssa.
Raevaara esittelee opetussuunnitelmatyön strategioita, mutta ei yksityiskohtaisemmin korkeakoulun pedagogista näkemystä. Minua olisi kiinnostanut kuulla enemmän oppimisnäkemyksistä ja opetuksen ohjauksessa: miten muotoilua opetetaan Aallossa?
Voiko muotoilua opettaa?
Aallon ARTSin opiskelijoiden stressitaso on korkea pitkäaikaisena trendinä. Huippuyliopistossa on sitoutuneiden opiskelijoiden kesken kova kilpailu: ”se puolestaan suuntaa pintaoppimiseen ja suorituskeskeiseen opiskeluun” (s. 205).
Helena Hyvönen muistelee artikkelissaan omia opiskeluaikojaan ja uraansa. Hän pohtii kestävän kehityksen esiinmarssia korkeakouluun agendaan tekstiilin ja vaatetuksen osastojen kautta, sekä muodin opetuksen viimeaikaista kilpailumenestystä. Menestys pohjautuu pitkäaikaiseen taustatyöhön.
On hienoa, jos on todella ”syntynyt maailmanlaajuinen kasvava kysyntä arkkitehdeistä, insinööreistä, muotoilijoista ja liikkeenjohdon ammattilaisista, jotka erikoistuvat kestävään suunnitteluun ja innovointiin”. Lähteenä tälle väitteelle on kuitenkin vain oman talon tuottama pöytäkirja ja esitemateriaalit.
Palkitun Sofia Järnefeltin kertomus opinnoistaan ja kilpailuvoitoistaan on kiinnostavaa luettavaa. Kestävyyspuhe ei tule esille tässä kertomuksessa.
Organisaatiomuotoilu
Paras artikkeli on jätetty viimeiseksi: Anna Valtonen kertoo oman tarinansa perustettavan yliopiston hallituksesta ARTSin dekaaniksi ja samalla vetää kirjoituksen yleiselle tasolle monimutkaisen ja moniäänisen asiantuntijaorganisaation johtamisesta ja muutoksen kulttuurin luomisesta. Valtonenhan oli harjoitellut jakavaa ja vastuuta antavaa johtamista Umeån muotoilun korkeakoulun rehtorina.
Kiinnostavaa on myös lukea Otaniemeen rakennettujen tilojen yhteissuunnittelusta ja brändin rakentamisesta. Ennen pandemiaa Suomeen rakennettiin vilkkaasti korkeakoulukampuksia, joten monilla on viimeaikaista kokemusta ja mielipidettä ns. osallistavasta tilasuunnittelusta.
Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu tarjoaa nyt taiteen ja luovuuden käytäntöjen levitystä muihin Aalto-yliopiston korkeakouluihin.
Valtonenkin päätyy toteamaan, että ”yliopisto on ollut paljon suurempi menestys kuin mitä edes kunnianhimoisissa suunnitelmissa ennakoitiin hieman yli vuosikymmenen sitten” (s. 331).
Pro arte utili -kirjan lukemiseen meni muutama ilta ja nyt huomaan pohtivani jo aamulla ensimmäiseksi omaa aikaani opiskelijana ja tuntiopettajana Taikissa, opettajia ja opiskelutovereita, onnistumisia ja pettymyksiä sekä rooliani osana isompaa kokonaisuutta ja suomalaista muotoilua. Olenko vihdoin pääsemässä Keganin psykologisen kehityksen viidennelle asteelle: ”I hold many identities, I embrace paradox”:
Pro arte utili -kirja voi kiinnostaa Taikin käyneitä ja muotoilun korkeakouluissa toimivia opettajia. Jospa omat esimieheni ammattikorkeakoulussa lukisivat ainakin Valtosen artikkelin erään organisaation muutoksesta.
Nyt kun johtajat ovat saaneet sanottua sanomansa, olisi muidenkin vuoro. Anja Kaurasen Arabian Laurista (1997) on jo aikaa.