Diskursiivisen muotoilun elementit

Ilana Vähätupa, 9.9.2021

Diskursiiviset esineet ja skenaario

Sanalla esine tarkoitetaan tässä diskursiivisen muotoilun yhteydessä sekä tavanomaisia esineiksi miellettäviä objekteja että mitä tahansa tuotosta, joka rinnastuu roolillaan sen asemaan.

Viestinnän ollessa diskursiivisen muotoilun tärkein tavoite tulee muotoilijan ymmärtää viestinnän monimutkainen luonne (Tharp & Tharp 2018, 107). Muotoilijan viesti voi olla muistutus, uuden tiedon tarjoamista tai vakuuttelua, mutta hän ei voi itse juurikaan vaikuttaa tulkintaan työn julkaisun jälkeen (emt. 117–118). Diskursiivinen muotoilu on vaikea alue, sillä viestinnän tehokas välittäminen erityyppisten medioiden kautta tulee olla sopiva sekä sen luojalle että vastaanottavalle yleisölle (emt. 311).

Diskursiivinen muotoilu kohottaa esineiden normatiivista retorista asemaa, ja muotoilija haluaa yleisönsä mukaan näytelmään ja vähentää heidän epäuskoaan sen verran, että esitetyn viestin käsittely olisi mahdollista (Tharp & Tharp 2018, 103).

Vaikka esineen diskursiivisuus olisi selvää tulee työn silti sijoittua jollain tapaa johonkin todelliseen tai kuviteltuun aikaan, paikkaan, kulttuuriin ja mahdollisiin käyttäjiin, jota voidaan kutsua myös diskursiiviseksi skenaarioksi (Tharp & Tharp 2018, 186). Yleisön tulee tulkita muotoilijan luoma skenaario, jotta he voivat nähdä esineen olemassaolon mahdollistavan maailman, joka tuotti kyseessä olevan esineen ja esineen taustalla olevan tuotannon, kuluttamisen ja poisheittämisen systeemit (emt.  191).

Muusta muotoilusta poiketen diskursiivisen muotoilun käytön skenaariot eivät tule tutkimustarpeen tai asiakkaan kautta, vaan ne tulee suunnitella itse. Diskursiivisen muotoilun skenaario kuvaa sosiaalisen, aineellisten esineiden ja toiminnan välisiä suhteita heijastaakseen jotain tiettyä – todellista tai epätodellista – maailmaa. (Tharp & Tharp 2018, 212.)

Diskursiivisen muotoilun skenaariot eivät ole yhtä konventionaalisia kuin kaupallisen muotoilun ja ne voivatkin tarjota provokatiivisempia vaihtoehtoja. Implisiittiset skenaariot voivat käsittää vain yhden esineen, joka tarjoaa vihjeitä skenaariosta, muttei selitä sitä. Tarkan kerronnan sijaan symbolisempi merkityksen luominen vie tulkinnan esineestä skenaarioon ja siitä käsiteltävänä olevaan maailmaan ja esine toimii vain siltana tämän maailman näkemiseen. (Tharp & Tharp 2018, 192, 208.)

Esineet voivat toimia diskursiivisessa työssä fyysisinä tai älyllisinä jäseninä (Tharp & Tharp 2018, 7). Diskursiiviset esineet voivat olla esimerkiksi yksittäisiä viimeisteltyjä esineitä, prototyypiltä näyttäviä tai prototyypin lailla toimivia tai jotakin näiden väliltä, videoesityksiä, animaatioita, valokuvia, luonnoksia, suullisia tai kirjallisia esityksiä, systeemejä, palveluita tai muuta vuorovaikutusta jonkin materiaalisen osatekijän kanssa (emt. 222).

Esineiden tyypit jaotellaan pääasiallisiksi, jolloin ne ovat projektissa ja skenaariossa keskeisiä, tai kuvaileviksi, jolloin ne toimivat visuaalisena apuna skenaariolle tai selittäviksi, jolloin ne ovat yleensä tekstuaalisessa muodossa tukien skenaariota (Tharp & Tharp 2018, 213). Kuvailevat apukeinot, kuten projektin nimi, otsikot, tehdyt pakkaukset, videot ja kirjoitetut projektikuvaukset helpottavat työn ymmärtämistä ja skenaarion laajentamista, sillä diskursiiviset esineet voivat usein olla abstrakteja tai hieman epätarkkoja, eivätkä ne välttämättä välitä esitettyä skenaariota ja viestintää yksinään. Useampien elementtien kanssa tulee kuitenkin huolehtia siitä, että ne kaikki viestivät samaa viestisisältöä. (Emt. 170.) Konseptuaalisten esineiden käyttö esimerkiksi videon rekvisiittana vie katsojan esineen konseptuaaliseen tilaan sen sijaan, että keskeistä olisi pelkkä esine itsessään (Dunne 2008, 92). Dunnen ja Rabyn mukaan fyysinen rekvisiittana toimiva esine on kaiken lähtökohta, ja valokuva ja video ovat vain toissijaisia välineitä, jotka lisäävät tasoja kuviteltuun skenaarioon (Dunne & Raby 2013, 100).

Esineet voidaan nähdä vakiinnuttavina ja epävakauttavina vaikutusvaltaisina yhteiskunnan välineinä, jotka rakentavat uusia merkityksiä ja tapoja sekä vakiinnuttavat jo olemassa olevia tapoja (Tharp & Tharp 2018, 106). Yleisellä tasolla myös ihmisen ja esineiden väliset suhteet voivat olla niin vahvoja ja eläviä, että diskursiivisen esineen ei siten tarvitse välttämättä olla kovin yksityiskohtainen tai edes läsnä, sillä pelkkä vihjaus siitä kerronnan keinoin voi riittää (emt. 217). Tarkan tekstuaalisen kuvauksen sijaan tehokasta voi olla myös pelkän väläyksen tarjoaminen tai jotakin kohti osoittaminen ja vihjailu luotujen skenaarioiden avulla. Käsitetaiteelle yleiseen tapaan yleisö voidaan jättää pohtimaan työn merkitystä. (Emt. 191, 215.)

Todenmukaisuuden kohdalla tulee muistaa, että myös epäkaupalliset prototyypit ja konseptuaaliset mallit – jotain muuta kuin esineet itse – ovat hyvin tuttuja muotoilualalle ja sen yleisölle. Tämän korostaminen esineen kohdalla voikin olla siksi hyödyllinen keino. Skenaarion selkeä ilmeneminen tulee kuitenkin säilyttää esineen todenmukaisuutta väännellessä. (Tharp & Tharp 2018, 231.) Esine voi siis olla todellisuudesta poikkeava, mutta ei silti liikaa vallalla olevasta poikkeava. Uutuuden olemuksen voi saavuttaa myös käyttämällä epätavanomaisia materiaaleja tai kuvallista kieltä niille tutummissa kohteissa tai päinvastoin (emt. 229). Epätodellisuudelle muotoilussa tuotoksen tulee samaan aikaan vaikuttaa oikealta, mutta vihjata ettei se ole sitä, ja esitettyjen asioiden tulee olla mahdollisia, mutta ei välttämättä uskottavia (Dunne & Raby 2013, 96).

Diskursiivinen muotoilu haluaakin usein esineen täydellisen ulkomuodon sijaan johdattaa ajatuksen syvemmälle esitettyyn viestiin, ja epätäydellisyydellä voidaankin luoda hyödyllistä ristiriitaa, mutta joskus täydelliseksi viimeistelty esine voi toimia myös työn eduksi (Tharp & Tharp 2018, 223). Leikkimällä esineen haluttavuuden ja epähaluttavuuden välillä voidaan esineen rumuuden, hämmentävyyden ja kömpelyyden avulla saavuttaa lisää huomiota tai tukea välitettyä viestiä (emt. 233). Rekvisiitassa draama on tärkeää, ja fiktiota esittäessä muotokielen tulee olla jopa epäluonnollista tai puutteellista (Dunne & Raby 2013, 96).

Omia käsityksiään maailmasta sekä toteutettavan esinepohjaisen viestinnän lähestymistapaa asioihin on tärkeää tarkastella. Muotoilijan haasteena on esineen ja sen skenaarion luominen ja käyttö tavalla, joka luo yleisölle jaetun ymmärryksen käsiteltävästä aiheesta eli viestin tulee semiotiikan näkökulmasta käyttää merkkejä merkityksellisesti resonoidakseen yleisön näkemyksen ja ymmärtämän kielen kanssa. (Tharp & Tharp 2018, 105.)

Diskurssi

Aloittamalla siitä, miksi diskursiivinen muotoilija muotoilee ja mitä hän haluaa lopulta saavuttaa auttaa halutun diskurssin sijoittamista esineisiin. Diskursiivisen työn tiedollinen puoli tulee muotoilla viestiksi aivan kuten fyysinen materiaali muotoillaan esineeksi, ja näiden kahden tulisi lopulta sulautua yhteen. (Tharp & Tharp 2018, 151, 166.) Viestin muotoa tulee harkita jo työn varhaisessa vaiheessa jopa ennen esineen valmistamista tai molempia määrätietoisesti samaan aikaan työstäen. Ennen kaikkea viestin ja esineen tulee toimia yhdessä, mutta niiden syntymisjärjestyksellä, tärkeysjärjestyksellä tai sillä kumpi niistä ohjaa projektia ei ole suurempaa merkitystä. Diskurssin käytäntöjä määritellessä tulee muistaa, että kyseessä on viestin muoto eikä suunnitellun esineen muoto, jotka voivat ainakin aluksi sekoittua keskenään helposti. (Emt. 169, 172.) Tärkeää on muistaa myös se taiteen ja aktivismin yhdistämiseen liittyvä ajatus yleisön osallistumisen mahdollistamisesta, että työ ei käsittele itseilmaisullisesti vain taiteilijan omaa suhtautumista esiteltyyn aiheeseen vaan toivetta ja tavoitetta siitä, että kyseinen asia voisi muuttua (Duncombe & Lambert 2019, 120).

Esineiden kautta tapahtuvan diskurssin rakenteen voidaan ymmärtää olevan yhdeksänosainen: tarkoitus, ymmärtäminen, viesti, skenaario, esine, yleisö, konteksti, interaktio ja vaikutus, jotka diskursiivisen muotoilijan tulisi huomioida. Näitä toisiinsa yhteydessä olevia puolia voidaan käyttää myös yleisenä työkaluna projektien ymmärtämiseen ja arviointiin. (Tharp & Tharp 2018, 136.)

Diskurssi voi olla esineen, skenaarion tai näiden kahden liittoutuman johtamaa (KUVIO 2). Diskurssin esittämisessä esine voi joko tukea skenaariota, esine voi saada keskeisessä pääroolissa skenaarion itse aikaiseksi tai esine ja skenaario tukevat toinen toisiaan. (Emt. 220, 228.)

KUVIO 2. Esine, skenaario, maailma ja diskurssi. (Tharp & Tharp 2018.)

Projektin tavoitteiden määrittelyssä on tärkeää harkita työn ajattelutavan, tarkoituksen, viestin muodon, viestin sisällön ja skenaarion valintoja, mutta myös tarvittavien resurssien saatavuutta ja niiden käyttöä sekä sitä, kuinka viimeistelty ja todellinen projektin on tarkoitus olla, sillä perinteisten muotoilutaitojen esittelyn sijaan päätavoite on työn ajatuksen välittäminen (Tharp & Tharp 2018, 222–223). Diskursiivisessa projektissa täydellisen onnistumisen sijaan sen arvona voi olla myös uusi ja erilainen tapa ajatella, sillä erilaiset viestimuodot auttavat muotoilijaa ideoimaan mahdollisia lähestymistapoja ja tarjota lukuisia keinoja ajatusten ilmaisemiseen (emt. 182).

Samaa aihetta voidaan tarkastella ja analysoida eri tavoin ja eri näkökulmista (Tharp & Tharp 2018, 173). Tulee muistaa, että jopa yksinkertaisimmat diskursiiviset projektit hyötyvät pohdinnasta miksi, joka auttaa tekemään kuinka ja mitä -asetelmasta tehokkaamman ja vaikuttavamman (emt. 158). Duncombe ja Lambert puolestaan käyttävät omassa taideaktivismissaan yleisimpien epäonnistumisten välttämiseksi toistuvasti yksinkertaista kysymystä ”ja mitä toivon sitten tapahtuvan?”, jota on hyvä kysyä työtään ja sen tavoitteita hahmotellessa. Vaikka olemassa ei olekaan ainoaa oikeaa tavoitetta tai tietä sen saavuttamiseen, on heijastelu tarpeellista merkityksellisemmän vaikutuksen luomiseksi. (Duncombe & Lambert 2019, 126.)

Tharp ja Tharp ehdottavat kuutta perusaskelmaa diskursiivisen muotoilun prosessiin, joka sisältää vaiheet kohtaaminen, tutkiminen, tunnistaminen, avaaminen, tulkitseminen ja heijasteleminen. Näitä vaiheita ei ole tarkoitettu rajaaviksi vaan tavaksi ajatella diskursiivisen viestinnän mahdollisuuksia. Lineaarisen tulkinnan lisäksi diskursiivinen viestintä voidaan nähdä myös kiertävänä kehämäisenä tai risteävänä prosessina, jossa samaan päämäärään voidaan päästä useita eri teitä pitkin. (Tharp & Tharp 2018, 112–113.)

Tunnistamisen vaiheen haaste on, ettei diskursiivisen muotoilun esineitä ei ymmärretä diskursiivisena vaan ne nähdään tavanomaisen hyödyllisyyden, käytettävyyden ja haluttavuuden näkökulmasta. Diskursiivisuuden onnistuminen edellyttää siis työn selkeää kehystämistä tai selittämistä juuri diskursiivisena. Toisaalta tämän tarkoituksellista piilottamista voidaan hyödyntää myös yleisön hämäämisessä. Ymmärtämisen vaiheessa tullaan tietoiseksi viestin olemassaolosta, kun taas tulkintavaiheessa viesti vasta ymmärretään. Viestin heijasteluun vaikuttaa se, kuinka hyvin se resonoi yleisön ymmärryksen kanssa ja pidetäänkö viestiä virheellisenä, osittain oikeana vai oikeana mutta puutteellisena. Viestin hyödyllisyyttä voidaan pohtia sen mahdollisten vastausten merkityksellisyyden kautta ja myös sen oikeellisuutta ja riittävyyttä arvioidaan usein viestin yleisen merkityksellisyyden kautta. Yleisö saattaa pohtia myös viestin oleellisuutta oman elämänsä kannalta, ja sitä ovatko he kykeneväisiä tekemään jotain esitetylle asialle tai asialla. (Tharp & Tharp 2018, 116–118.)

Diskurssin viitenä päätavoitteena ovat muistuttaminen, tiedottaminen, provosointi, innostaminen ja vakuuttaminen. Näitä voidaan puolestaan värittää eri ajattelutapoja hyödyntäen (KUVIO 3). (Tharp & Tharp 2018, 140.)

Kirjoittajien havaintojen mukaan diskursiivisen muotoilun selkeimmin jaoteltavat ajattelutavat ovat toteava, viittaava, utelias, auttava ja häiritsevä. Nämä määritelmät voivat auttaa muotoilijoita hahmottamaan omaa lähestymistapaansa ja prosessin ohjailua (Tharp & Tharp 2018, 138).

Toteavassa ajattelutavassa diskurssi voi esittää ratkaisun tai osoittaa vain ongelman, jolloin voidaan ajatella, että muotoilija kokee tietävänsä. Viittaava ajattelutapa on toteavaa hieman pehmeämpi, vaikka muotoilijalla onkin mielipide ja väite eli muotoilija kokee mahdollisesti tietävänsä. Uteliaassa ajattelutavassa muotoilija on epävarma tai utelias haluaa oppia lisää ja ymmärryksen etsinnässään on myös neutraalimpi sekä avoimempi muille mahdollisuuksille ja asemoinnille, jolloin muotoilija haluaa tietää. Auttavan ajattelutavan muotoilija haluaa toimia välineellisenä hyötynä muille eikä ole niin intohimoinen viestityn diskurssin suhteen eli muotoilija haluaa auttaa. Häiritsevän ajattelutavan muotoilija haluaa haastaa ja asettua muita vastaan, ja oikean tai vaihtoehtoisen tavan julistamisen sijaan keskeistä on väärän tai vahingollisen toimintatavan osoittaminen, jolloin muotoilija haluaa sekaantua asioihin. (Tharp & Tharp 2018, 139–140.)

Ihmisten muistuttaminen jostain asiasta, jonka he jo tietävät, on helppoa, mutta vaikutuksiltaan vähemmän muutoksellista ja dramaattista kuin vieraamman aiheen esittely. Vakuuttaminen puolestaan on todella vaikeaa millä tahansa alueella. (Tharp & Tharp 2018, 312.)

Diskurssin viittä tavoitetta – muistuttaminen, tiedottaminen, provosointi, innostaminen, vakuuttaminen – voidaan saavuttaa painokkaasti, hienovaraisesti, optimistisesti, pessimistisesti, ironisesti, tunteellisesti, miellyttävästi, humoristisesti tai lukuisin eri tavoin. Nämä eivät kuitenkaan ole päämääriä vaan keinoja. Vahvat tunteet ja viihdyttäminen voivat toimia diskursiivisessa muotoilussa tärkeässä roolissa, mutta nekään eivät ole tavoitteita. (Tharp & Tharp 2018, 151, 171).

Vaikka monimutkaisten viestien välittäminen olisi suorempaa ja tarkempaa sanoja käyttäen on diskursiivisen muotoilun ajatus kohottaa esineiden hyödyllisyyttä liittämällä ne tehokkaan viestinnän keinoihin. Tästäkin syystä laajemman aiheen tai näkökulman valinta voi niin sanotusti suurentaa diskursiivisen työn kohteena olevaa maalia, parantaa viestin välittymisen todennäköisyyttä ja pienentää väärinymmärryksen mahdollisuutta. (Tharp & Tharp 2018, 167.)

Diskursiivisen muotoilun viestin ymmärtämistä voidaan tarkastella ainakin eettisen vastuullisuuden, tehokkuuden ja uskottavuuden näkökulmista. Tavoiteltu ymmärryksen taso tietysti vaihtelee projektin mukaan ja siihen vaikuttaa työn toimintapiiri, tavoite sekä valittu ajattelutapa. (Tharp & Tharp 2018, 154.) Muotoilija pyrkii viestillään heiluttamaan katsojan näkemyksiä maailmasta, eikä katsojan yhtyminen esitettyyn viestiin ole täysin tarpeellista. Joskus viesti tulee myös hylätyksi, se jää ymmärtämättä tai aloitettu keskustelu voi olla edellä aikaansa tai se ei ole saavuttanut oikeaa yleisöään. (Emt. 118.) Jopa tavanomainen kommunikointi yhteisellä kielellä on monimutkaista ja etenkin esineiden välityksellä tehtynä. Yleisöjen ja kertojien välissä voi olla myös kulttuurieroja, joiden yli viesti ei välity. (Emt. 112.)

Diskursiivisen muotoilun yhtenä haasteena onkin tavanomaisen muotoilun tapaan epävarmuus yleisön älyllisistä ja asenteellisista taustoista, jotka vaikuttavat viestin tai tuotteen onnistumiseen eikä niistä mikään voi onnistua tavoitteissaan täydellisesti (Tharp & Tharp 2018, 141). Jo pelkästään jonkin aiheen esiin nostaminen ja näkyville saaminen on haasteellista. Muotoilijan tietynlainen neutraali asema aihettaan kohtaan voi olla avuksi liiallisten jännitteiden välttämiseksi, mutta monitulkinnallisuuteen ja neutraaliuteen voi olla kuitenkin helppo nojata tai paeta tekosyynä sille, ettei ymmärrä aiheestaan tarpeeksi. (Emt. 310.) Tharp ja Tharp toivovatkin diskursiivisten muotoilijoiden olevan heijastelevampia, nöyrempiä ja helpommin puutteelliset tietonsa myöntäviä (emt. 309).

Muotoilijat tietävät diskurssiensa käsittelevän usein viheliäisiä ongelmia, joihin ei välttämättä ole täysin oikeita vastauksia, mutta uskovat silti keskustelun ja useiden eri näkökulmien olevan tarpeen, kun tarkastellaan jonkin asian perimmäistä järkevyyttä tai parasta tapaa sen tekemiseen. Viestin sisällön osalta tärkeää on myös se, haluaako muotoilija osallistua aiheen tiimoilta laajempaan keskusteluun, ja onko hän kykenevä selittämään ja valmis puolustamaan työtään (Tharp & Tharp 2018, 145, 169).

Tharp ja Tharp listaavat diskursiivisen muotoilun synneiksi välinpitämättömyyden, ylimielisyyden, tunteettomuuden, pelkuruuden, laiskuuden, itsepetoksen ja negatiivisuuden, joiden sudenkuoppia voi välttää vain suoralla itsepohdiskelulla (Tharp & Tharp 2018, 302). Näiden syntien välttämisen ohella diskursiivisen muotoilun tulisi ylläpitää rohkeaa, nuorekasta ja energistä henkeä kypsyessään tehokkaammaksi, vakaammaksi ja arvostetummaksi suuntaukseksi (emt. 313).

Diskursiivisen muotoilijan tulee olla motivoitunut ja varma vaikutusmahdollisuuksistaan, mutta samaan aikaan varuillaan epäonnistumisten ja haitallisten seurausten suhteen (Tharp & Tharp 2018, 313). Muotoilijan tulee kysyä mitkä tahot hyötyvät työn diskurssista ja mitkä eivät, tarkoituksellisesti tai vahingossa, ja voiko jokin asia tai taho vahingoittua prosessin myötä. Diskursiivisen muotoilun tulee ennen kaikkea olla vastuullista ja seurauksiaan harkitsevaa. (Emt. 306.)

Siten myös taustatyön ja tutkimuksen osalta on hyvin oleellista, kuinka saatujen tietojen pohjalta toimitaan. Liian vajavainen aiheen ymmärrys prosessin tutkimus- ja tulkintavaiheessa voi pahimmillaan vaikuttaa moniin työn myöhempiin vaiheisiin ja tällaiset heikot lopputulokset voivat olla myös moraalisesti ongelmallisia. (Tharp & Tharp 2018, 157.) Etenkin aihettaan ylenkatsova asenne voi johtaa liian nopeaan päätöksentekoon ilman syvempää aiheeseen perehtymistä ja eri lähestymistapojen pohtimista (emt. 311). Taideaktivismiin verraten toiminta ilman ymmärrystä johtaa ajattelemattomaan toimintaan, jolla voi olla huonoja seurauksia. Duncomben ja Lambertin mielestä ymmärrys ilman toimintaa on kuitenkin pahinta, sillä se näyttää poliittiselta osallistumiselta, mutta ilman sen saavuttamia tuloksia. (Duncombe & Lambert 2019, 123.)

Merkityksellinen, vastuullinen ja vaikuttava diskursiivinen työ vaatii sen aihepiirin ymmärtämistä. Hyvä tapa aiheensa parempaan ymmärtämiseen on keskeisiin kirjallisiin lähteisiin tutustuminen, vaikka ne olisivatkin toisen käden lähteitä. Toissijainen tutkimus on tärkeää etenkin muotoilualan ulkopuolisille aiheille, jotka voivat jo lähtökohtaisesti olla haastavia. Työn vaikuttavuuden saavuttaminen voi siis edellyttää vähemmän sujuvassa ja epämukavassa tilanteessa toimimista. (Tharp & Tharp 2018, 159.)

Yleisön osallistuva katse on tärkeä asettaessaan esitetyt olosuhteet ja uskomukset tarkasteltaviksi ja tämän identifioinnin jälkeen viestin heijastelu tulee mahdolliseksi ja diskursiivisen muotoilun älyllinen tavoite tulee lähemmäksi. (Tharp & Tharp 2018, 106.) Useimmiten muotoilijat toimivat riittävän kommunikoinnin alueella absoluuttisen sijaan. Diskursiivisen muotoilun perustava toiminnan tavoite on heijastelu ja vasta sen jälkeen voivat tapahtua korkeammat tavoitteet kuten uusien asenteiden, uskomusten, käyttäytymisen, arvojen ja toiminnan muutokset. (Emt. 112.)

Ristiriidan ajatus

Ristiriitaisuus on yksi diskursiivisen muotoiluprosessin tärkeä elementti, joka sopivassa määrässä auttaa projektia saamaan huomiota ja, jonka tulee tunkeutua yleisön ajatuksiin sen verran, että he pohtivat muotoilijan viestiä. (Tharp & Tharp 2018, 26.) Ristiriidan luomisen kohdalla tulee muistaa, että se ei ole esineen ja skenaarion lopputulos vaan se tapahtuu katsojien mielessä (emt. 233).

Ristiriidan ajatus, jota voidaan kuvata myös monitulkinnaisuudeksi, on siis tärkeä osa diskursiivista työtä, sillä jonkin tarpeeksi epänormaalin ja erilaisen esittäminen vihjaa, että kyseessä ei ole kaupallinen tuote. Sellaista muistuttaessaan esine on samaan aikaan tunnistettava ja tuntematon. Myös esineen oletettua toimintaa muuttamalla voidaan luoda ristiriitainen vaikutus. (Tharp & Tharp 2018, 193, 230.)

Diskursiivinen työ sisältää ristiriidan esittämisessä viisi tasoa, joita muotoilija voi skenaariossaan säätää: selkeys, todellisuus, tuttuus, todenmukaisuus ja haluttavuus. (Tharp & Tharp 2018, 208.) Näitä tasoja keskenään sovittamalla voidaan saavuttaa sopiva viesti, joka saa yleisön osallistumaan muttei pelota sitä pois (emt. 195). Työn selkeyden taso kysyy mitä tapahtuu, kun sen todellisuuden taso osoittaa tapahtuiko näin ja kysyy etenkin provosoiden voisiko näin tapahtua. Todellisuuden ja epätodellisuuden sopiva etäisyys on oleellista toimivan ristiriidan kannalta. Työn eriskummallisuus ja epänormaalius auttaa luomaan lisää ristiriitoja todellisen maailman ja skenaarion välille, ja omituisuus ja uutuus saavat skenaarion vaikuttamaan vähemmän tutulta. (Emt. 200–201.)

Epämiellyttävät asiat ovat jatkuvasti läsnä elämässä ja siksi diskursiivisen muotoilijan tuleekin liioitella epähaluttavuutta, jos se tukee työn viestiä. Epähaluttavan skenaarion esittäminen haluttavana provosoi yhteiskunnallisiin uskomuksiin liittyvää ajattelua toimien arvofiktiona. (Tharp & Tharp 2018, 208.)

Tharp ja Tharp (2018) esittävät diskursiivisen skenaarion ja esineiden tulkittavia tasoja aivan kuin säätiminä, joiden avulla haluttua vaikutelmaa voidaan sovittaa yhteen. Näihin säädettäviin tasoihin kuuluvat myös diskurssin tavoitteet sekä ajattelutapa (KUVIO 3).

KUVIO 3. Diskursiivisen muotoilun diskurssi, skenaariot, viesti ja esineet. (Tharp & Tharp 2018.)

Teksti on ote opinnäytteen Ruoka vai biomuovi? Materiaalikritiikki diskursiivisen muotoilun keinoin (Vähätupa 2020) menetelmäosiosta.

Lähteet

DUNCOMBE, Stephen & Lambert, Steve 2019. Why so much art and activism fails (and what we can do to fail better). Julkaisussa: Design (&) Activism. Perspectives on Design as Activism and Activism as Design. Bieling, Tom (toim.) 2019. Mimesis International, 119–126.

DUNNE, Anthony 2008. Hertzian Tales. Electronic Products, Aesthetic Experience, and Critical Design. Cambridge: The MIT Press.

DUNNE, Anthony & Raby, Fiona 2013. Speculative Everything. Design, Fiction, and Social Dreaming. Cambridge: The MIT Press.

THARP, Bruce M. & Tharp, Stephanie M. 2018. Discursive Design. Critical, Speculative, and Alternative Things. Cambridge: The MIT Press.